Vuosi 2017 melkein paketissa, tervetuloa 2018

Tämä vuonsi on ollut enemmän ja vähemmän raskas niin henkisesti kuin fyysisesti mutta pa hyvääkin on ehtin tapahtua olen suorittanut nyt vuoden lukio-opintoja, jost ennen ole uskaltanut edes unelmoida, kunnes sain kipinän. Aina pitää pyrkiä uskomaaan unelmiin pettymyksistä huolimatta. En väitä, että se olisi aina helppoa ei minullkaan.  Liikuntavamma ja mielen rakoilu vaikuttavat ratkaisevasti siihen mitä jaksan ja mitä en. Nämä seikat ovat kuitenkin kasvataneet minua ja tehneet minusta paremman ihmisen.

Tänä vuonna olen menettämässä minulle erittäin tärkeän ihmissuhteen, toivon, että voisimme olla edes puheväleissä jatkossakin.
Minun piti myös kirjoittaa minua kiinnostavista asioista, kuten siitä kuinka hieno kokemus uusi Tuntematon oli, mutta yhtäkkiä en saanutkaan mitään paperille en myöskään onnistunut kirjoittamaan yhtään riviä kerrassaan upeasta Haloo Helsingin areena keikasta.

Lisäksi minun piti kertoa kirjasta nimeltä JHT-Mustalammas sain suosituksen terapeutiltani se oli yllättävän hyvä ja omakkohtainen elämäkerta sillä en pidä Cheekistä artistina yhtään. Hän myös kertoi avoimesti omista mielenterveysongelmistaan mikä teki minuun suuren vaikutuksen! Kaiken kaikkiaan siis hyvä lukukokemus. Olen melko tyytyväinen tähän vuoteen jaksan uskoa sanontaan ei niin paljon pahaa ettei ole jotain hyvääkin.

Hyvää ja rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 💖
Sydemellä, Kajona
x

Elämää Mielenterveyskuntoutujana

Viitaten edelliseen mielenterveyskuntoumispäivitykseen.

Katso linkki tästä.

On vaikeaa tulla kuulluksi amattilaisten luona ja yhteiskunta on rakentunut niin ettei Suomessa saa apua jos et ole hengenvaarassa. Olen sairastanut mielentervyshäiriöitä liki 12 vuotta ja mielestäni tunnistan milloin on aika hakeutua avunpiirin ennenkuin tapahtuu jotain peruuttomatonta, näin ei kuitenkaan tapahtunut ja lopulta jouduin osastohoitoon syitä tai diagnoosia sen kummemmin avaamatta.

Minusta on järkyttävää ettei ihmistä itseään kuunnella diagnoosia tehtäessä ja vasta kun joudut akuuttipsykiatrialle ruvetaan mietittämään miten tuo ihminen on päässyt noin huonoon kuntoon, no syykin on selvä: Riittämättömät avohoidonpalvelut ja fyysiset kivut.

Mitä niille voisikaan tehdä?

Sain vastaukseksi että minun täytyy jonottaa OYS:iin koska asiakuuteni (Vaikeavammaisuuteni perusteella) on Oys:issä.

Soitan Polille joka minua ensisijaisesti hoitaa ja joka voisi tarvittaessa tehdä lähetteet eteenpäin, vastaus on harvinaisen tyly mellä on hoitotakuu, joudut odottamaan kuusi kuukautta... Mietin hetken ja päätän soittaa Psykiatrialle että voimani alkaa ehtyä sekä fyysisten että henkisten kipuilujen ja kuntoutuksen puutteen (Vaikeavammaisten lääkinnällinen kuntoutus) vuoksi.

Vastaus on vähintäänkin yhtä tyly

"Paljonko olet nukkunut" Selitän tilanettani, "no jaa... Nuku 2 viikkoa, katsotaan sitten, miten jakselet" Yritän selittää etten fyysisten kipujen takia voi nukkua.. Lopputulos ei apua

Viimeisillä voimillani menen kunnalliseen terveydenhoitolaitokseen lääkäri ymmärtää huoleni ja määrää erinnäisiä pillereitä, kipuun tulee apua mutta unta ei ja noidankehä on valmis.

Nyt olen toipumaan päin ja saanut apua psyykiseen hyvinvointiin mutten perussairauden aiheuttamiin kipuihin, joten sen lisäksi että mieli hajoaa on elämänkumppina jatkuva kipu jos minulle ei olisi annettu psyykeen tueksi lääkkeitä en jaksaisi enää ja OYS:iin on edelleen 3 kuukauden jonot, joten minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa, mutta odotavan aika on pitkä

Esteettömyys on iso osa vammaisen arkea

En tiedä, olenko oikea ihminen kirjoittamaan 100-vuotiaasta arvokkaasta vanhasta Suomi-rouvasta, sillä olen vasta 27-vuotias nuori nainen. Haluan kuitenkin yrittää kunnioittaa maatamme tällä kirjoituksella, sillä on hienoa olla osa 100-vuotiasta itsenäistä Suomea.

On paljon aihetta olla kiitollinen siitä, mitä 100 vuotta sitten tapahtui. On hienoa, että meillä on sananvapaus ja oma kieli. Mielipiteen ilmaisu on minulle henkilökohtaisesti suuri juttu, samoin tasa-arvo ja toisen ihmisen kunnioittaminen. Olen itse koko pienen elämäni ollut liiikuntavammainen ja kohdannut syrjintää niin koulussa kuin työpaikoilla, jopa lähikauppa voi olla paikka, jossa minua kohdellaan kuin ilmaa.

Olen kiitollinen lähipiirilleni, joka kannustaa ja tukee minua tarvittaessa. Mikä tärkeintä, he hyväksyvät minut sellaisena kun olen kaikkine puutteineni ja vikoineni. Se on todellista välittämistä.

Koska liikun sähköpyörätuolilla, kohtaan niin ennakkoluuloja kuin esteellisiä rakennuksia. Kysyisinkin: Miten 100-vuotias Suomi on niin takapajuinen, vaikka jo uusin lakikin määrää, että kaikki julkiset laitokset tulisi olla kaikkien saatavilla. Esimerkiksi ravintolat, kaupat ja jotkin järjestötalot ovat edelleen saavuttamattomissa liikuntavammani vuoksi. Tämä on mielestäni suuri epäkohta yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon kannalta.

Lisäksi en voisi elää päivääkään ilman henkilökohtaista apua, sillä se on minulle välttämätöntä jokapäiväisen arjen kannalta. Olen kiitollinen Suomen sosiaaliturvalle siitä, että en itse joudu saamaani apua rahoittamaan.

Sotiemme veteraanit ovat osa Suomen Invalidiliiton historiaa, sillä sotien jälkeen tuli tarve kuntouttaa ja työllistää vajaakuntoisia. Siitä syntyi yhdistys vuonna 1930 nimeltä Raajarikkoisten Työkotiyhdistys,  jonka nimi myöhemmin muutettiin ensiksi mainittuun muotoon, jolla se on toiminut 87 vuotta. Invalidiliiton peruspilareihin kuuluvat mainitsemani tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Liitto tekee koko ajan työtä kehittääkseen palvelut vastaamaan nykypäivää ja nyky-Suomea. Kiitos sotiemme veteraanit.

Loppuun haluan nostaa hieman kevyemmän aiheen ja kertoa, että olen ihan pähkinöinä uuden Tuntemattoman Sotilaan tulosta. Elokuvaa kuvataan parhaillaan, ja sen tarkoitus valmistua 100-vuotiaan Suomen kunniaksi tänä vuonna 2017.

Lähde: Invalidiliton historia https://www.invalidiliitto.fi/invalidiliitto/organisaatio/historia   

 Uuden Tuntemattoman virallinen Finlandia

Kaipa minäkin voisin kertoa kuluneesta vuodestani ja sit vähän valoittaa tätä vuottakin, mitä kaikkea onkaan tulossa.

Jos aloitetaan kuitenkin vuodesta 2016:

Sain syyskuussa selitämätöntä pahoinvointia ja kipuja mahanalueelle ajattelin että minulla on vain ärhäkkä vatsatauti ja kun vatsatauti oli kestänyt kuukauden menin lääkäriin ensin toki kyselivät rutiini kysymykset, "olenko kärsinyt sydän vaivoista ja voinko olla raskaana" Joihin vastasin kieltävästi. Sain pahoinvointiläkkeet ja minut lähettiin ylämahaultraan jota pelkäsin kuollakseni ajatellen vähintään syöpää, ultrassa kuitenkin paljastui Sappikivitauti joka menisi ohi tähystysleikkauksella ei muuta kuin kotiin odottaa leikkausaikaa kipeänä ja oksennellen minulle sanottiin että voi mennä puolikin vuotta.

Lokakuussa sain kirjeen että leikkaustapaarvioon aika oli 24.11 ja vaikka olin soittanut ajan kiirellisyydestä sain vastauksen että leikkaus on aikasintaa joulukuussa, sain kuitenkin kuulla vastaanotolla että seuraavana aamuna on petutusaika. Vastaanotolla iski paniikki: Mitä jos en herääkkään tai mitä jos diagnoosi onkin väärä?. Oli kuitenkin pakko luottaa hoitohenkilökuntaan ja lääkäreihin ja mennä leikkaukseen ja se oli paras päätös, sillä se auttoi välimättömästi eikä edes Antin keikan näkemättömyys enää haitannut toki olin haavojen takia vielä 2 viikkoa sairaslomalla mutra se oli pieni hinta 2,5 kuukauden helvetille ja onnellinen loppu sairaskertomukselleni.

Sitten vuoteen 2017

Olen ajatellut tänä vuonna keskittyä hyviin asiohin, oon niin onnellinen että mulla on niin hyvät avustajat jotka mahdollistavat minulle ihmisarvoisen elämän jotta saan nauttia elämästäni. Oon niin kiitollinen perheestäni ja ystävistäni.

Aion myös hakea takaisin kouluun ja onnistua siinä. Jos kuitenkin käy niin etten pääse niin sitten keksin jotain muuta en aio enää lannistua.

Lisäsin yhteisö sivulleni jokunen päivä oheisen kuvan ja se kuvatkoon tätä vuotta.