Mitä sitten onkaan Hyvä asuminen?
Se on sitä että saa päättää missä asuu ja miten asuu, se on sitä että saa päättää kuka sinun luonasi vierailee kenen kanssa jaat kotisi kenen kanssa haluat jakaa vuoteesi.
Mutta toteutuuko se käytännössä?
Kerron muutaman esimerkin elävästä elämästä peilaten omaa ja hyvän ystäväni elämää en kerro tarkoituksella nimiä enkä paiikkaa missä asun elän enkä myöskään kerro ystävästäni näitä tietoja.
Muutin vuonna 2007 Järvenpähhän saadakseni lausunnon x jotta olisin "vapaa" hakemaan ammatti koultukseen.
Aluksi kaikki meni loistavasti, mutta kun voimani taistellassa arkielämän perustarpeista sairaistuin vaikeaan masukseen, kärsin jo yläasteella ahdistushäiriöstä, joka jossain vaikeutti sopeutumista vieraaseen kaupunkiin ja vieraisiin ihmisiin. Kävin valmentavan vaikeuksista huolimatta loppuun, tosin ilman ihania avustajia ja super hyvää psykologia ja turvallista ohjaajaani en istuisi tässä kirjoittamassa tätä tekstiä teille.
Kun pääsin takaisin kotipaikkakunnalle muutin hetkeksi lapsuudenkotiini jotta psyykeni parantuisi ja vähitellen sain voimia etsiä itselleni asuntoa ja sopivia tukimuotoja, omasta halusta päädyin ratkaisuun joka palvelisi parhaiten tarpeitani sain jo tässä vaiheessa kuulla vammaistarkkaajalta nyk. palveluohjaaja etten tulisi pärjäämään pelkällä kotihoito perusteisellla palveluasumisella, tulisin hänen mielestään tarvitsemaan silloista liikuntavammaisille Nuorille mutta myös kehitysvammaisille tarkoittettua palveluasumista.
En kuitenkaan tapani mukaan suostunut tähän älyttömään ehdotukseen vaan kerroin ettei minulla ole tarvetta kehitysvammapalveluihin ja haluan allekirjoittaa minulle varatun paikan sopimuksen. Aikaa kului tästä hetkestä 4,5 kunnes psyykkeeni romahti jälleen en kyennyt hoitamaan kotiani, koiraani saati huolehtimaan perustarpeistani enää lainkaan, sain kuulla ettei minua hoidettaisi enää kotonani jos tilanteeni vielä pahenisi. En kuitenkaan jäänyt toimettomaksi vaan soitin ensin invalidiliitoon sillä koirani oli Invalidiliiton omistama ja Rayn rahoittama Avustajakoira, sain elokuuhun 2012 aikaa parantaa psyykkeni jälleen kerran.
Seuraavaksi lähdin etsimään vaihtoehtoisia tukimuotoja asumiselleni, sain 9 kk odotellun ja sairastelun jälkeen kuulla että sama säätiö jolla jo asuin tarjoaisi minulle tehostetun palveluasumisen omaan kotiini joten pakkasin kamani ja vahdoin yksiköä nyt 2,5 vuotta myöhemmin olen perustyytyväinen asumiseeni mutten saa edelleenkään mielenterveyden palveluita, jotka minulle kuulusi keskivaikean masennuksen vuoksi sillä olen vammaispalvelun asiakas.
Tässä on mielestäni juuri se kulmakivi johon Suomen yhteiskunnan ja Valtion tulisi puuttua, heidän mielestään et voi kuulua kumpaankin ryhmään vaan vain toiseen.
Onko se okein että yhteinen lakana pitäisi repiä puoliksi ettei palvelutalon tarvitse tehdä ylimääräistä työtä.
Tämä oli ystävälleni arkipäivää kunnes hän väsyi ja vaihtoi asumismuotoaan. Hänen elämänsä on Hänen eikä se pitäisi olla keneltäkään pois saatika arvostelun ja määräilyn kohde.
Kaikesta paskasta huolimatta jaksan uskoa parempaan huomiseen
haluan jakaa tähän luppuun Suvi Teräsiskan Ei saa kesyttää
Kun pääsin takaisin kotipaikkakunnalle muutin hetkeksi lapsuudenkotiini jotta psyykeni parantuisi ja vähitellen sain voimia etsiä itselleni asuntoa ja sopivia tukimuotoja, omasta halusta päädyin ratkaisuun joka palvelisi parhaiten tarpeitani sain jo tässä vaiheessa kuulla vammaistarkkaajalta nyk. palveluohjaaja etten tulisi pärjäämään pelkällä kotihoito perusteisellla palveluasumisella, tulisin hänen mielestään tarvitsemaan silloista liikuntavammaisille Nuorille mutta myös kehitysvammaisille tarkoittettua palveluasumista.
En kuitenkaan tapani mukaan suostunut tähän älyttömään ehdotukseen vaan kerroin ettei minulla ole tarvetta kehitysvammapalveluihin ja haluan allekirjoittaa minulle varatun paikan sopimuksen. Aikaa kului tästä hetkestä 4,5 kunnes psyykkeeni romahti jälleen en kyennyt hoitamaan kotiani, koiraani saati huolehtimaan perustarpeistani enää lainkaan, sain kuulla ettei minua hoidettaisi enää kotonani jos tilanteeni vielä pahenisi. En kuitenkaan jäänyt toimettomaksi vaan soitin ensin invalidiliitoon sillä koirani oli Invalidiliiton omistama ja Rayn rahoittama Avustajakoira, sain elokuuhun 2012 aikaa parantaa psyykkeni jälleen kerran.
Seuraavaksi lähdin etsimään vaihtoehtoisia tukimuotoja asumiselleni, sain 9 kk odotellun ja sairastelun jälkeen kuulla että sama säätiö jolla jo asuin tarjoaisi minulle tehostetun palveluasumisen omaan kotiini joten pakkasin kamani ja vahdoin yksiköä nyt 2,5 vuotta myöhemmin olen perustyytyväinen asumiseeni mutten saa edelleenkään mielenterveyden palveluita, jotka minulle kuulusi keskivaikean masennuksen vuoksi sillä olen vammaispalvelun asiakas.
Tässä on mielestäni juuri se kulmakivi johon Suomen yhteiskunnan ja Valtion tulisi puuttua, heidän mielestään et voi kuulua kumpaankin ryhmään vaan vain toiseen.
Mikä sitten saa psyykeeni romahtmaan kerta toisensa jälkeen?
Se etten saa tarvittavia tukimuotoja omaan kotiini, se että joudun joka viikko kertomaan kyseenlaistajille etten ole kehitysvammainen ja osaan tehdä järkeviä ja hyviä päätöksiä elämässäni. Se etten saa elää oman näköistä elämääni omassa kodissani vaan, sinulle kerrotaan kuinka sinun tulisi elää Sinun elämä- HERRAN TÄHDEN TÄMÄ ON MINUN ELÄMÄNI, en ole osallisena omaan elämääni vaikka tämä on MINUN ELÄMÄNI. Minulla on oikeus päättää miten minun kodissani ollaan ja eletään ja kenen kanssa jaan elämäni ja tulevaisuudessa se että kenen kanssa jaan vuoteeni.
En voi mm. käsittää Hyvän ystäväni saamia kommentteja, "minkä laatuinen ystävyyssuhde teillä on tai ei me kertakaikkiaan voida nostaa sinua vuodesohvalle kaverisi viereen Sinun täytyy nukkua omassa sängyssäsi tai ei meidän kuulu avustaa tiskien ja pyykkien kanssa, joista osa on kaversi jättämiä"
Onko se okein että yhteinen lakana pitäisi repiä puoliksi ettei palvelutalon tarvitse tehdä ylimääräistä työtä.
Tämä oli ystävälleni arkipäivää kunnes hän väsyi ja vaihtoi asumismuotoaan. Hänen elämänsä on Hänen eikä se pitäisi olla keneltäkään pois saatika arvostelun ja määräilyn kohde.
Kaikesta paskasta huolimatta jaksan uskoa parempaan huomiseen
Tautuointi ei ole omani kuva on kopiotu netistä |
haluan jakaa tähän luppuun Suvi Teräsiskan Ei saa kesyttää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti